Sen maistaa. Turkin kevään. Meikäläisittäin sitä kutsuttaisiin täydelliseksi kesäksi, mutta turkkilainen kävelee yhä uskollisesti talviseen kuosiinsa pukeutuneena. Kevät Kestelissä, 6km Alanya keskustasta rantaviivaa pitkin. Välimeri näyttää kylmälle, etäiselle. +18c houkuttelisi Suomessa pulahtamaan mökkisaunan jälkeen ilman, että alaleuka tutisisi milliäkään? Täällä se ei houkuta, Turkissa. Varpaita kylläkin passaa suolaisessa liemessä liotella, mutta suurempaa kutsumusta tuohon teoreettisesti ikuisesti kutsuvaan lätäkköön ei ole. Kotikylän uima-allas tarjoaa mahdollisuuden heittää paikallinen talviturkki - hetkellä millä hyvänsä.
En herännyt aamulla herätyskellon sointiin. Enkä edes ihanan poikani "ÄITI"- kuiskauksiin vaan paikallisen kaksijalkaisen kellotekeleen kutsuun uuteen päivään. Aamukahvia terassilla, tuoreita kananmunia viereisestä kyläpuodista. Lämmin leipä suoraan leipomosta, maksaa vaivaiset 0,25€. Raikas tuuli kuljettaa aamukahvilla nenään tuoksut kukkaa puhjenneista pensaista ja puista. Ilahduttaa huomata myös, että aito, oikea turkkilainen jogurtti sopii myös allekirjoittaneen vatsalle ja ravitsee sakkimme miellyttävästi, päivän haasteita kohtaamaan.Kotikylän raitti näyttää kutsuvalle, pienine elämyksellisine "nähtävyyksineen". Aprikoosi- ja banaanipuut kutsuvat pienen tytön sisälläni kurottamaan oksiltaan raikkaan hedelmän, mutta lapsuudenmuistot liiankin riehakkaista omenarosvo-reissuistani auttaa pitämään näpit erossa paikallisten elinkeinosta ja hankkimaan näitä virallista teitä- paremmalla omallatunnolla? Rakas poikani innoittuu suuresti 3*3m hökkeliin sullotun lehmän mylvinnästä. Äiti lähinnä miettii onko ammulilla riittävästi vettä ja ravintoa, saati lehmille suunniteltua omaa ilmastointilaitetta. Seuraava löytämämme lehmä on jäänyt päästään kiinni orapensaaseen- voi ei. Eläinsuojelija sisälläni alkaa kääriä hihoja tienpientareella nautaeläimen pelastamiseksi kunnes tajuaa, että nämä ammuset ovat taatusti Suomen "hienostokarjaa" sinnikkäämpiä ja sisukkaampia eivätkä ehkä meikäläisen palveluita tarvitse. Matkaa raitilla jatkaessamme löydämme pienen talon terassilta siestaa viettävän miehen, joka istuu varjossa, kukonpoikanen sylissään. Meidän huomatessaan mies könyää huonosti liikkuen portaat ylös luoksemme ja ojentaa poikasta pojalleni. Voi ei, miten tässä nyt sitten toimitaan, kehtaammeko sanoa "kiitos ei" moisesta suosionosoituksesta? Tipu tipahtaa maahan ja lähtee viipottamaan tuulispäänä eteenpäin, kunnes säpsähtää miehen vihellystä ja kädenliikettään seuraten palaa uskollisesti miehen luokse. Kuin koira! Mies nostaa poikasen uudelleen syliinsä ja tiputtaa sen hämmästyksestä ymmyrkäisenä elikkoa tuijottavan poikani syliin, sanaakaan sanomatta. Tipu pompahtaa rattaiden etuaisalle istumaan eikä muuta kuin sitä silittämään! Voi apua, ihanaa. Tätä elämystä ei Tuomarilan raitit pystyisi meille tarjoamaan. "Älä kakkaa, älä kakkaa" hoen mielessäni ja huojennun, kun mies nostaa sirppusen taas syliinsä, siestaa jatkaakseen.
Illallinen paikallisessa turkkilaisessa ravintolassa mahtavan makoisaa turkkilaista lihapataa nautiskellen takaa tuhdit unet vielä etelän menoa ja oloa ihmetteleville vierailijoilleen. Kiitos lämpimästä tervetulotoivotuksestasi; lupaamme pitää näpit erossa houkuttelevien hedelmäpuittesi ja tomaattipensaittesi oksistoista.
Ehkä.
(Miten onnistuimme tässä selviää lähitulevaisuudessa, viimeistään 14.5. jolloin Turkin elomme saa jatko-osansa).
(Kiitos lukuisista kuva- ja lisäkertomuspyynnöistä. Tulossa - COMING - on the way!).
